Tommin tarina, osa 2

Jaa… että nähdään kahden viikon päästä, eikö edes viikon päästä? Kahden viikon päästä on neljätoista päivää nopeasti laskettuna. Ennen toivoin sitä pitkää ”lomaa”, nyt toivoin lyhyttä – en lomaa vaan lyhyttä omatoimista harjoittelua. Nuo päivät minun pitäisi olla sekä valmentaja että valmennettava ja myös kuntoutuja samassa paketissa. Ja pitäisi yksin suoriutua, muutaman kerran viikossa ilman sitä turvallista varattua aikaa ja Mikon rauhallista ääntä – nosta vähän, hengitä kylkiin, pidä ranteet suorina tai pidä polvet ulkona. Ehkä tuo tuleva jakso huolestutti, ei pelottanut mutta arvelutti hieman. Hyvällä tavalla. Olin utelias ja myös innoissani.

 

Olisihan se ollut helpompi tehdä omatoimijakson aikana kuten joskus aiemmin – neljä kertaa maksimivoima, kolme kertaa intervallit, kuusi ylipitkää lenkkiä ja jokaisen jälkeen oksennus olisi palkinnut mielen hyvin menneestä treenistä. Ja että testitulokset olisivat taas hieman nousseet, pakkohan niiden olisi ollut, ettei kaukalon kulmaan mennessä olisi mietityttänyt pysyisinkö pystyssä. Selkäkivut ja polven naksahtelut samalla tukivat pedantisti suoritettua ohjelmaa.

 

Mutta eivät nuo asiat nyt mietityttäneet, lähinnä mielessäni vilkkui kysymyksiä – osaisinko, pysyisinkö rytmissä ja tuntisinko jo itseäni sen verran – missä raajat, nilkat, lantio ja hartiat ovat liikkeiden aikana. Muistanko ne oikeat tekniikat ja osaanko höllätä kun tuntuu pahalta tai alkaisi huimata.
Tuo omatoimijakso sujui varsin nopeasti. Valehtelisin, jos kertoisin sen sujuneen ongelmitta ja valehtelisin, jos väittäisin ettei kärsivällisyyteni olisi ollut koetuksella tai jos sanoisin – kaikki liikkeet ja ohjelmat menivät puhtaasti. Eivät menneet. Mutta yritin tehdä, keskittyä ja oppia. Yritin muistella, katsoa peilistä lantion asentoa ja tuntea kuinka ilma täytti hiljalleen kainaloitani. Yritin kovasti. Ja kyllä, uskalsin myös nauraa itselleni – eikä asiaa pahentanut jos joku muukin minulle nauroi. Kuka nyt ei nauraisi miehelle joka katsoo peilistä itseään kiiltävin silmin ja hapuilee samalla omaa pakaraansa tuskaillen… 🙂 Mutta, keskellä kaiken tuon, kärsimättömyyden ja yrityksen, hengitysteni lomassa ymmärsin onnekseni lopettaa ainaisen kiireen. Ymmärsin että aika on vain käsite, älä ohita tätä mahdollisuutta tutustua uudelleen kehoosi, nauti siitä vaikka otat askeleita taakse, vaikket kuule Mikon ohjetta – ymmärrä että opit koko ajan.

 

Tärkeä huomio itselleni oli myös olla hieman armollisempi itselleni ja ”lopettaa” sen täydellisen kokonaisuuden etsiminen, ”lopettaa” pettymys, jos liikkeen lopussa ei jokainen kohta ollutkaan kuten pitäisi. Pienet palaset, joku päivä ne varmasti löytäisivät paikkansa. Ja huomasin tällä jaksolla konkreettisesti sen, että varsinkin nyt minulla – lihasten muisti on niin paljon parempi kuin aivojen. Loppuun voisin lainata tähän hetkeen hyvin sopivaa ystäväni suosikkilausetta: älä suotta mieti lopputulosta, se tulee sieltä joka tapauksessa.

 

– Tommi Kovanen, kuntoutuja

IMG_0617

 

Kesä oli parhaimmillaan ja silloin oli hyvä päästää Tommi kokeilemaan harjoittelua itsenäisesti. Tarkat ohjeet tulevasta kahdesta viikosta ja mies päästettiin urheilijoille tutulle omatoimijaksolle. Ei kahtatoista treeniä viikossa, vaan fiksusti 3-4 pitempää treeniä viikossa sekä lisäksi pieniä 10 minuutin treenihetkiä sijoitettuna sopivalla tavalla arkeen.

 

Tavoitteena valmentajan silmin itsenäiselle harjoittelulle oli saada Tommi miettimään liikkeiden suoritustekniikoita sekä kehon asentoa, että jakso tulisi auttamaan jatkossa yhteistreenien sujuvuutta. Meillä oli noin kymmenen yksilövalmennustapaamista alla, joilla löysimme oikeat liikkeet Tommille ja saimme vietyä liikkeitä lihasmuistiin. Suoritustekniikat ovat hyviä, eivät välttämättä täydellisiä, mutta niitä täydellisiä toistoja nyt on harvassa yksin treenatessa. Tärkeintä ei olekaan täydelliset toistot vaan se, että saadaan keholle liikettä, avattua kehon liikeratoja, vahvistettua heikoimpia lihaksia ja oppia käyttämään kehoa taloudellisemmin.

– Mikko Karhu, Fibaco valmentaja