Tommin tarina osa 3

”Hei, sä olet jo tuossa iässä, jossa selkävaivat ja nivelkivut kuuluvat asiaan, ne vaan on osa elämää. Älä ole moksiskaan niskasi jäykkyydestä tai jalkojesi puutumisesta, sellaista se vaan on.” Kuinka moni meistä on kuullut näitä asioita? Totuutena niitä teille on tarjottu, ilman vaihtoehtoa tietenkin? Minä ainakin olen useasti niin kuullut.

 

Kuullut olen myös muuta, mutta olettanut sitkeästi, että noiden lisäksi nivusvaivat, polvikivut tai lihasjäykkyydet kuuluvat esimerkiksi jääkiekkoilijan elämään sekä arkeen yhtälailla kuin se kuiva pasta aina pelipäivisin. Ehkä moni on myös kokenut, että urheilija ei tervettä päivää näe -lauseella kuorrutettuna. Ja että kivut, vammat tai kippurassa käveleminen toisi rosoisuutta, jopa katu-uskottavuutta urheilijalle. Urheilijat menevät läpi harmaan kiven…. voittajat ainakin tekevät niin.

Kimmo Kinnusen mikään ei tunnu missään -periaate eli perkelettä vaan! Vammat, säryt ja kivut tuovat palkinnon, ovat osana urheilijan arkea, ilman vaikeuksia. Sillä ilman välilevynpullistumaa tai kulumia polvessa et ole kova. Vaivat eli karikot kuuluvat tähän.  Vaikeimman kautta, härkäpäisesti eteenpäin. Niin minulle kerrottiin ja tottakai siihen uskoinkin.

 

IMG_1612

Minulle tarjoutui keväällä mahdollisuus päästä kuntoutumaan Fibacoon, Mikko Karhun osaaviin käsiin. Ensimmäinen käyntini oli 27.5, olin silloin käytännössä ollut liikkumatta, ilman hikoilua tai harjoitusta melkein 2,5 vuotta, oloni oli hutera enkä tiennyt mikä minua odotti. Mikko tiesi tilanteeni, oman historiani sekä urheilun saralla, että miksi urani loppui ja mitä rajoitteita elämääni oli saapunut. Puhuimme avoimesti, Mikko tarkasteli, kuunteli ja tuntui välillä, että hän jopa näki lävitseni. Muistelen tuntemuksiani silloin, saatoin kokea ehkä hieman häpeääkin omasta tilastani, heikkoudestani ja kehossani tuntuvista jumeista sekä kivuista. Että mitähän tästä tulisi. Taisin toitottaa Mikolle juurikin asioista mistä  alussa jo kirjoitin; tiedäthän, näiden polvien, nivusten ja selkävaivojen yms. kanssa on vaan tultava toimeen, ehkä saatat löytää liikkeitä mitkä minulle soveltuisivat. Mikko katsoi minua silmiin ja sanoi jotenkin näin: ”otetaan nyt rauhassa, hyvä tästä tulee, 2-3 kkn päästä ollaan viisaampia.” Taisin silloin hymyillä väkinäisesti.

 

Nyt, reilun viiden kuukauden, 40 tunnin jälkeen moni asia minussa, kehossani  ja ajatuksissani on muuttunut. Vaikka tietyt asiat eli ongelmat rajoittavat vieläkin elämääni, niin oloni on kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden. Ne vanhat selkävaivat ja jäykät nivelet, joiden kanssa oletin askeltavani ikuisesti ovat sulaneet pois kehostani, se polvikipu jonka piti olla pysyvää tuntuu vain hauskalta muistolta. Keho kyllä vieläkin muistaa vanhat rutiinit, mutta se myös oppii uutta. En olisi uskonut, kuinka pienillä säädöillä, oikeilla tekniikoilla ja oman ytimen vahvistamisella voi omat asennot, ryhti ja liikkuvuus saada niin uusia ulottuvuuksia. On uskomaton tunne huomata muutos, nähdä ja tuntea olo keveämpänä, vahvempana. Nyt todellakin ymmärrän miltä tuntuu kun tukokset, jäykkyydet ovat poissa, energiat ja oma voimantuotto pääsee virtaamaan vapaasti läpi kehon ja oikeisiin paikkoihin suuntautuen ja mikä parasta: ilman kipuja.  Enkä valita siitäkään, että uneni laatu on parantunut huomattavasti, sen tuoma energisyyteni nostaa hymyä kasvoilleni yhä useammin.

Samalla ajattelen, kunpa olisin tiennyt, kokenut tai saanut tämän opin jo 20 vuotta sitten.. Olisiko minusta tullut parempi pelaaja, olisinko tehnyt enemmän maaleja, voittanut enemmän? Sitä en voi tietää, mutta sen tiedän, että olisin voinut antaa itselleni paremman mahdollisuuden ja varmasti jo silloin ymmärtänyt, että oikeanlaisella harjoittelulla, perustan rakentamisella ja ruokavaliolla urheilija voi elää ja nähdä niitä terveitä päiviä 🙂

 

Onneksi, koskaan ei ole liian myöhäistä, ei minulle, eikä sinulle. Sydämellinen kiitos Fibacolle, erityisesti Mikolle.

 

Aurinkoista ja oivaltavaa syksyä,

 

-Tommi
IMG_1111tommikovanen